Tulevina viikkoina suomalaisilla on paljon pelissä. Viime vuonna valtaan nousseen punavihreän vasemmistohallituksen olisi tarkoitus tehdä tulevissa iltakouluissaan linjauksia monista tulevaisuuteen vaikuttavista asioista.
Päätöksiä pitäisi saada aikaiseksi ainakin työllisyys- ja ilmastopolitiikasta, joissa molemmissa hallitukselta odotetaan kipeästi lisätoimia.
Työllisyyspolitiikassa tämä tarkoittaa sitä, että hallituksen pitäisi lyödä piakkoin lukkoon ne toimet, joilla hallitusohjelmassa luvatusta 60 000 uudesta työpaikaista saataisiin jo osa toteutukseen. Se on ehdoton edellytys sille, että edes teoreettisesti hallitusohjelman lupaus julkisen talouden tasapainosta vuoteen 2023 mennessä olisi toteutettavissa.
Rehellisesti todettakoon, että optimistikin olisi varovainen asettamaan tuollaisia tavoitteita ilman mittavaa työllisyysohjelmaa, lakkovapaata kevättä tai voimakasta globaalin talouskehityksen kasvua. Vielä hallituksella ei ole näistä mitään.
Suomalaisten etu olisi, että hallitus pääsisi tavoitteisiinsa. Julkisuuteen tihkuneet tiedot herättävät kuitenkin huolta. Työllisyystoimien osalta kesällä kovalla rummutuksella synnytetyt kolmikantaiset työllisyysryhmät ovat jättäneet väliraporttinsa hallitukselle valitettavasti laihoin eväin.
Työryhmien sisällä työmarkkinatoimijoiden näkemykset tehokkaimmista työllisyystoimista erosivat. Kärjistetysti todettuna palkansaajapuolelle kävisivät vain pehmeät keinot, kun taas työnantajat ja valtaosa ekonomisteista kannattaisi myös kovempien toimien käyttöönottoa. Pahaenteistä kyllä, hallitus on jo vakuutellut monen ministerin suulla sitä, että tälle hallitukselle ei keppilinja työllisyyspolitiikassa käy. Tammikuun lopussa pidettävässä hallituksen iltakoulussa nähdään, onko tämä kanta nyt hiipuvan työllisyyskehityksen ja lakkojen myötä muuttunut.
Uskon, että suomalaiset eivät enää halua nähdä tämän vuoden kaltaista budjettia, joka tulee vähentämään työllisyyttä Suomessa. Nykyisen hyvinvointiyhteiskunnan ja sen palveluiden ylläpitäminen edellyttää meiltä muista Pohjoismaista tuttua työllisyystasoa, ja siksi kaikki keinot sen saavuttamiseksi pitäisi ottaa käyttöön.
Aloittaa voisi vaikka ansiosidonnaisen työttömyysturvan porrastamisella, työttömyysputkesta luopumisella ja aidolla paikallisella sopimisella yrityksissä. Näillä saataisiin kokoon noin puolet hallituksen työllisyystavoitteesta.
Myös ilmastopolitiikassa hallituksen toimintalinja on aiheuttanut hämmennystä. Sen sijaan, että hallitus olisi ohjelmansa mukaan alkanut aktiivisesti käymään dialogia tiedeyhteisön ja oppositiopuolueiden kanssa ilmastopolitiikan yksityiskohtien hiomiseksi, julkisuudessa on nähty lähinnä vain hallituspuolueiden keskinäistä riitelyä.
Ollaan myös nähty jo valitettavasti budjetti, jossa hallitus lisää ympäristölle haitallisia ympäristötukia 100 miljoonalla tälle vuodelle.
Hallitus on naulannut itsensä kiinni tavoitteeseen, jonka mukaan Suomesta on tehtävä hiilineutraali 15 vuodessa. Tavoite on mistä vinkkelistä katsottuna tahansa haastava, mutta toki mahdollinen. Päästövähennyksiä pitäisi saada aikaan kaikilla yhteiskunnan sektoreilla ja nopeasti.
Ilmastopolitiikassa tarvittaisiin nyt liikettä, mutta myös luottamusta. Akuutein asia tässä olisi saada ilmastonmuutoksen torjunta koko Suomen asiaksi.
Edellytyksiä tähän on olemassa. Suomalaiset ovat entistä ilmastotietoisempia ja esimerkiksi yrityksistä 85 prosenttia pitää ilmastonmuutosta toimintaympäristöönsä vaikuttavana asiana nyt tai tulevaisuudessa. Halua lähteä liikkeelle niin yksilö- kuin yritystasollakin haittaa kuitenkin pelko tempoilevasta ilmastopolitiikasta.
Ainoa väline luottamuksen lisäämiseksi olisi se, että hallitus valmistelisi ilmastopolitiikkaansa avoimemmin. Ilmastonmuutoksen nopea torjunta edellyttää isoja muutoksia meidän jokaisen elämään ja siksi on välttämätöntä, että näin suurissa muutoksissa meistä jokainen voisi olla mukana vaikuttamassa.
Paine kattilassa siis kasvaa, mutta toisaalta politiikka on mahdollisuuksien taidetta.
Toivottavasti hallitus käyttää nyt tämän mahdollisuuden Suomen parhaaksi.