Päättyvän politiikan syyskauden yksi näkyvimmistä keskusteluista on käyty Suomen EU-politiikan tilasta. Aiemmilta vuosilta ja hallituksilta tutut vahvuudet, kuten riittävän tehokas ennakkovaikuttaminen, eivät näy Sanna Marinin hallituksen EU-politiikassa.
Paras esimerkki tästä on Marinin hallituksen kompurointi metsätaksonomia-kysymyksessä. Siinä hallituksen kannanmuodostus kesti tuskastuttavan kauan ja päätyi vetkuttelun jälkeen tilanteeseen, jossa hallituksen omat rivit hajosivat. Hallituksen enemmistö asettui vastustamaan metsäasetusta, kun taas hallituspuolueista vihreät ja vasemmistoliitto olisivat halunneet puoltaa asetusta. Lopulta järkikanta saatiin läpi eduskunnan suuresta valiokunnasta suomalaista metsätaloutta ja metsäpolitiikkaa puolustavien oppositiopuolueiden äänillä. Hallitus siis toimi asiassa vähemmistöhallituksen tavoin.
Lopulta metsäasetus hyväksyttiin Brysselissä yllättävän niukalla määräenemmistöllä. Esitystä vastusti peräti 13 jäsenmaata, mukaan lukien Ranska. Julkisuudessa onkin aiheellisesti pohdittu sitä, olisiko koko esitys saatu pysäytettyä, jos Suomen kanta olisi ollut jo kesällä tiedossa ja siihen perustuva ennakkovaikuttaminen olisi ollut käynnissä koko syksyn ajan?
Hankalia tilanteita on ollut muitakin. On kuvaavaa, että kuluvan vuoden viimeisessä suuren valiokunnan kokouksessa hallitus sai moitteet liian hitaasta toiminnasta ja tiedottamisesta suomalaiselle finanssialalle tärkeässä Basel III-asiassa. Lisäksi aiemmin syksyllä kohua aiheuttivat hallituksen epäselvät kannanotot koskien EU:n budjettisääntöjen uudistamista. Myös koko syksyn eduskunnan valiokuntia työllistäneen 55-valmiuspaketin osalta huomionarvoista oli se, että tiukan oman kannan esille tuomisen sijasta hallitus valitsi seinäruusun roolin.
Tilanne onkin poikkeuksellinen. Näin oppositiosta katsoen on toki hyvä, että hallituksen passiivisuus mahdollistaa kokoomuksen omien punnittujen kantojen saamisen sisään hallitusta velvoittaviin suuren valiokunnan lausuntoihin. Toisaalta on pakko kysyä, mitä me teemme hallituksella, joka ei pysty edellä esitetyn kaltaisissa kriittisen tärkeissä kysymyksissä löytämään yhteistä linjaa? EU-jäsenyys on Suomelle tärkein taloudellinen ja turvallisuuspoliittinen ratkaisu siksi sen hoitamisessa on pystyttävä nykyistä parempaan juoksuun.
Edellä esitetyn kritiikin jälkeen moni lukija varmasti kysyy sitä, miten tästä tilanteesta päästään eteenpäin. Itse nostaisin esille seuraavat kolme parannuskohdetta.
Ensimmäinen ja kiireellisin kohde on riittävien virkamiesresurssien varmistaminen EU-valmistelutyössä. Erityisen tärkeää se on meille kriittisen tärkeissä kysymyksissä, kuten edellä mainitussa metsätaksonomiassa ja taksonomian seuraavissa vaiheissa.
Toiseksi me tarvitsemme päivitetyn kartan EU-politiikkamme pohjaksi. Monet nykyisistä EU-politiikkamme ongelmista selittyvät sillä, että me emme ole tehneet kotiläksyjämme muun muassa siitä, kuinka paljon Iso-Britannian EU-ero muutti EU:n valtatasapainoa. Saksan, Ranskan ja Italian troikan varassa operoiva EU on erilainen ja keskittyy erilaisiin teemoihin. Hyvänä esimerkkinä tästä on keskustelu velkakurista. Siksi samat strategiat, tulokulmat ja periaatteet eivät enää välttämättä EU-pöydissä päde.
Kolmanneksi me tarvitsemme nykyistä aktiivisempaa puolueiden välistä ajatustenvaihtoa, keskustelua ja yhteistyötä EU-politiikasta. Silloin esimerkiksi ympäristöön ja ilmastopolitiikkaan liittyvissä asioissa on helpompaa löytää yhteinen kanta, jota puolustaa EU-pöydissä. Tällaisen yhteistyön ylläpitämisessä erityisesti pääministerillä, jonka toimenkuvaan EU-politiikan johtaminen kuuluu, on ratkaisevan tärkeä rooli.