Vuoden 2015 vaalien alla puhuttiin paljon lasten ja nuorten ”liikuntapommista.” Keskustelun herätti aiemmin vaalikeväällä Urheilusanomissa (19.3.2015) julkaistu juttu, jossa ensi kertaa tuotiin suurelle yleisölle näkyville lasten ja nuorten liikkumattomuuden pidempiaikaiset kustannukset.
Laajan artikkelin ydinviesti oli se, että muutoinkin maailman nopeimmin vanhenevan Suomen asema nykyisenkaltaisena hyvinvointiyhteiskuntana on vaarassa romahtaa, jos emme löydä keinoja lasten ja nuorten terveyden ja hyvinvoinnin lisäämiseksi. Samalla artikkelissa pohdittiin keinoja erityisesti siihen, miten me poliittiset päättäjät voisimme omilla toimillamme olla tätä ongelmaa purkamassa.
Liikuntapommi-keskustelusta seurasi meidän päättäjien keskuudessa vakuuttelut siitä, että asialle on tehtävä jotain. Sen seurauksena niin edellisen vaalikauden hallinnut Sipilän hallitus kuin nykyinenkin hallituskoalitio on myös tehnyt koko joukon erilaisia toimenpiteitä lasten ja nuorten liikkumisen lisäämiseksi. Näkyvimpiä näistä ovat olleet hankkeet, joissa tavoitteena on ollut lisätä tunti liikuntaa jokaiseen koulupäivään sekä ns. harrastamisen Suomen malli, jonka turvin on tarkoitus taata jokaiselle lapselle yksi mielekäs harrastus.
Nyt, seitsemän vuotta kohun jälkeen, oma käsi on nostettava pystyyn epäonnistumisen merkiksi. Lasten ja nuorten liikuntapommi tikittää yhä ja monin paikoin äänekkäämmin kuin vielä seitsemän vuotta sitten. Viime vuoden lopulla julkaistun MOVE-tutkimuksen mukaan peräti noin 40 prosentilla viidennen ja kahdeksannen luokan oppilaista fyysinen toimintakyky on niin heikolla tolalla, että se vaikeuttaa arjessa jaksamista.
Silti isossa kuvassa huolestuttavin tieto liittyy lasten ja nuorten entistä jyrkempään jakaantumiseen liikkumisen suhteen. Paljon liikkuvia lapsia ja nuoria löytyy yhä mutta samaan aikaan täysin liikkumattomien lasten ja nuorten määrä jatkaa kasvuaan. Tehdyt panostukset lasten ja nuorten liikuntaan eivät ole siis kohdentuneet niitä eniten tarvitseville.
Kaiken lisäksi jo kohta kaksi vuotta meitä kaikkia piinannut koronapandemia ja siihen liittyneet, erityisesti lapsiin ja nuoriin kohdistetut rajoitukset ovat pahentaneet tilannetta entisestään. Vaikka koronana ja sen hoitoon käytettyjen kokonaisvaikutukset lasten ja nuorten hyvinvointiin selviää vasta useamman vuoden päästä, jo nyt nähtävät muutokset ovat hätkähdyttäviä.
Esimerkiksi syksyllä kautensa aloittaneissa sisäurheilulajeissa (esimerkiksi koripallo, käsipallo, lentopallo, salibandy ja voimistelu) pudotusta lasten ja nuorten harrastajamäärissä on jo tähän mennessä 5-10 prosenttia. On myös perusteltua pelätä sitä, että koronapandemian epäselvien rajoitusten aikana moni lapsi ja nuori ovat myös lopettaneet jo hyvään alkuun edenneen liikunta- ja urheiluharrastuksensa.
Edellä esitetty rehellisyys ei kuitenkaan saa tarkoittaa sitä, että yhteiskunnan pitäisi nostaa kädet pystyyn lasten liikuntapommin edessä. Itseasiassa juuri päinvastoin. On yritettävä uudestaan ja kovempaa.
Ensimmäinen askel parempaan on tunnistaa omat virheensä. Erityisesti sen, että me emme riittävästi ymmärrä sitä maailmaa, jossa nykyiset lapset ja nuoret kasvavat ja vielä vähemmän sitä, miten me voisimme aidosti tukea niitä nuoria, jotka ajautuvat tai ovat pysyvästi poissa liikunnan parista. Siksi juuri liikkumattomien nuoria on kuultava entistä paremmin kaikessa lasten ja nuorten liikuntaa koskevissa päätöksissä. Uusia keinoja on keksittävä. Toivottavasti esimerkiksi maakunnalliset liikuntajärjestöt voisivat olla tässä tiennäyttäjinä.