VAKAUTUVA VAI VELKAINEN TULEVAISUUS?
Suomen talouspolitiikan pelikirjassa yksi tavoite on ollut kaiken a ja o useamman vuosikymmenen ajan: Suomalainen hyvinvointiyhteiskunta on säilytettävä tuleville sukupolville Euroopan nopeimmin ikääntyvästä väestöstä huolimatta. Lähes kaikkien 1990-luvun laman jälkeisten hallitusten mukaan paras väline tavoitteen saavuttamiseksi on ollut vakaa, tasapainoinen ja vahva valtiontalous.
Aina tämän periaatteen noudattaminen ei ole ollut kovin helppoa. Erityisesti 2008 alkanut globaali taantuma on pakottanut sen jälkeen vallassa olleet hallitukset tekemään kipeitä säästöpäätöksiä ja harjoittamaan tiukkaa menopolitiikkaa, jotta liikkumavara 2020-luvun huoltosuhteen muutokseen olisi mahdollisimman suuri.
Onneksi Kataisen-Stubbin hallituksen sekä nykyisen Sipilän hallituksen toimet ovat tuottaneet hedelmää. Valtion vuosittainen velkaantuminen on onnistuttu painamaan alle kolmeen miljardiin euroon vuoden 2010 lähes 11 miljardista eurosta.
Näköpiirissä on myös velaksi elämisen loppuminen vuoteen 2021 mennessä. Se tosin edellyttää nykyisen talouden vakauspolitiikan jatkoa myös seuraavien eduskuntavaalien jälkeen. Hiukan yllättäen se on kaikkea muuta kuin varmaa.
Puheissa ja vaalilupauksissa erityisesti nykyinen punavihreä oppositio on kunnostautunut nykyisen vakauslinjan kriitikkoina.
OPPOSITIOPUOLUEISTA erityisesti vihreät kunnostautuivat tässä lajissa alkuvaalikaudella. Suomalaisiin upposi erityisesti lupaukset siitä, että valtaan päästyään he peruisivat käytännössä katsoen kaikki nykyisen hallituksen tekemät säästöpäätökset.
Niitä korvaamaan suunniteltujen säästökohteiden osalta onkin sitten ollut hiljaisempaa. Toki puolue on luvannut kattaa lisämenoja muun muassa yritystukia karsimalla, mutta edes kaikkien yritystukien karsiminen ei riittäisi puolueen vaalilupausten kattamiseen. Ja kuitenkin hyviäkin yritystukia on olemassa.
Viimeisen vuoden aikana hinnakkaimpien vaalilupausten tekijän rooli on siirtynyt SDP:lle. Eriarvoisuusohjelmassaan SDP on valmis lisäämään menoja 850 miljoonalla eurolla, viime syksyn vaihtoehtobudjetissaan 1,8 miljardilla eurolla ja eläkelupauksissaan Eläketurvakeskuksen mukaan 1,4 miljardilla eurolla.
Ja eikä siinä vielä kaikki. Näihin neljän miljardin euron menolisäyksiin eivät kuulu SDP:n uuden ”sosiaaliturvauudistuksen” kustannukset, joiden on arvioitu lisäävän menoja jopa viisi miljardia euroa vuodessa!
ON VIELÄ osin epäselvää, mistä taikaseinästä entinen valtionvarainministeri Rinne nämä miljardit löytäisi? Toistaiseksi esillä ollut ehdotus ”veropohjan uudistamisesta” on käytännössä vain pitkä lista yrityksiin kohdistuvia veronkiristyksiä. Toisin sanoen iskettäisiin suoraan siihen moottoriin, joka on viimein saatu taas käyntiin ja hyrräämään.
On päivän selvää, että toteutuessaan näin suuret veronkiristykset lopettaisivat tästä maasta kaiken sen talouskasvun ja tekisi uusien leikkauslistojen laatimisesta arkipäivää pitkälle tulevan ja sitä seuraavan hallitusten agendoilla.
Ensi kevään eduskuntavaaleissa äänestäjät ovatkin tiukan päätöksen edessä. Valitaanko vakautuva vai velkainen tulevaisuus?
Nykyisten ja varsinkin tulevien veronmaksajien puolesta toivon tietenkin järjen äänen voittavan. Holtittomalla velkaantumisella ostettujen vaalivoittojen sijasta Suomi tarvitsee johdonmukaisen talouspolitiikan jatkamista.
Kasvua ei saa nyt tappaa, vaan sen edellytyksiä pitää edelleen parantaa muun muassa turhia normeja purkamalla.
Lisäksi nykyinen korkeasuhdanne on paras ajankohta uudistaa meidän talouden rakenteita. Tässä työssä pitää toisaalta suosia sellaisia uudistuksia, jotka lisäävät julkisen talouden tuloja ja pienentävät julkisen talouden menoja pitkällä aikavälillä.
Perhevapaa- ja sosiaaliturvan uudistus sekä kansallisen tulorekisterin kattava käyttöönotto ovat tässä tärkeimmät.
Näiden ohella me tarvitsemme uudistuksia, jotka vahvistavat edelleen työllisyyttä, kuten työajasta ja palkasta sopimisen lisäämistä paikallisella tasolla.