HUIPPU-URHEILUN STRATEGIA TOTEUTETTAVA TÄYSIMÄÄRÄISESTI

Kotimaisen huippu-urheilun tila on ollut yksi valtakunnan ykköspuheenaiheista kehnosti menneiden Rion olympiakisojen jälkeen. Ikävä piirre keskustelussa on ollut sen typistyminen syyllisten etsintään. Huono menestys on ollut helppo sysätä milloin akateemisesti koulutettujen naisten tai olympiakomitean huippu-urheilu-yksikön johdon syyksi.

Totuus on kuitenkin se, että suomalaisen huippu-urheilun tila ei parane toisiamme ristiinnaulitsemalla. Syyt ovat syvemmällä suomalaisessa yhteiskunnassa. Sekin täytyy tunnustaa, ettei nykytilan parantamiseen ole yhtä tai nopeaa ratkaisua. Sen sijaan muutokseen tarvitaan monia pieniä askelia ja ennen kaikkea arkista työtä urheilun eteen, joiden tulokset voidaan nähdä vasta vuosien päästä. Tästä syystä esimerkiksi huippu-urheilun resursseja ei pidä tuijottaa vain huippuvaiheen jo saavuttaneiden urheilijoiden näkökulmasta.

Ensimmäinen korjaamisen kohde on suomalaisten lasten ja nuorten asema liikunnassa ja urheilussa. Siinä meidän lähtökohtamme ovat huonot. Liikkumaton elämäntapa on meillä yleisintä Euroopassa. Sen seurauksena mahdollisuutemme tuottaa uusia huippu-urheilun menestyjiä on valitettavasti niukka.

Yksi suurimmista rajoittimista on meidän muuten ansiokas koulutusjärjestelmämme. Mahdollisuuksia monipuoliseen ja matalan kynnyksen liikkumiseen ei ole kouluissa liioin tarjolla. Osittain tästä johtuen merkittävä osa vuosittaisista ikäluokista syrjäytyy pois liikunnallisesta elämäntavasta. Myös meidän nuorisourheilun muita maita suuremmalla drop-out- luvulla on vahva korrelaatio päiväkotien ja koulujen liian vähäisessä liikuntatarjonnassa.

Asiaan on onneksi tulossa parannusta tänä vuonna koko valtakuntaan leviävän liikkuva koulu- hankkeen myötä. Liikunnan aseman vahvistaminen ja liikuntakokemusten monipuolistaminen osana lasten ja nuorten arkea juuri kouluissa sekä kotona on pitkäjänteisen menestyssuunnitelman tae.

Lapsia ja nuoria syrjäyttävä tekijä on myös harrastamisen kalleus. Asioista on viime vuosina paljon puhuttu, mutta niiden siirtämisessä käytäntöön on ollut viivettä. Meiltä edelleen löytyy perheitä, joille omien lasten harrastaminen on taloudellisista syistä käytännössä mahdotonta.

Kustannusten alentamiseksi tarvittaisiinkin nyt kaikilta toimijoilta ryhtiliikettä. Seurat, lajiliitot ja kunnat ovat erityisesti kuskin paikalla. Tarjoamalla vaihtoehtoja, joilla useampaa lajia olisi mahdollista harrastaa yhdellä lisenssillä tai parantamalla liikuntatilojen saatavuutta matalan kynnyksen liikuntaan, ollaan jo hyvällä tiellä liikkumattomuuden haasteen voittamisessa. Se puolestaan parantaa meidän mahdollisuuksiamme löytää enemmän uusia tekijöitä huippu-urheilunkin pariin.

Eräs kehittämisen kohde meillä pitää olla huippu-urheilun johtamisjärjestelmän virtaviivaistaminen. Siinä prosessi on jäänyt puolitiehen. Tällä hetkellä urheilun strateginen päätöksenteko ja sille annettavan rahoituksen strateginen jakaminen on hajautunut liiaksi eri tahojen välillä.

Monissa tällä hetkellä huippu-urheilussa paremmin menestyvissä maissa tämä strateginen valta ja vastuu on keskitetty yhdelle taholle. Esimerkiksi Tanskassa urheilun valta ja resurssit ovat valtion käsissä, kun taas talviurheilussa dominoiva Norja luottaa kansallisen urheilujärjestöjen asiantuntemukseen.

Siitä, kumpi linja sopii meille, pitäisi nyt käydä laajaa ja avointa keskustelua. Sen jälkeen meidän pitää tehdä päätökset ja toteuttaa sen vaatimat muutokset. Näin voidaan varmistaa se, että mahdollisuutemme menestyä tulevaisuuden arvokisoissa parantuvat. Samalla parannamme myös kansan terveyttä.