TYÖN JA PERHE-ELÄMÄN YHTEENSOVITTAMISELLA LISÄRESURSSEJA HYVINVOINTIVALTION YLLÄPITÄMISEEN

Tuttuun tapaan vaalien alla sosiaalipolitiikan kestoaiheeksi nousee työn ja perhe-elämän yhteensovittamiseen liittyvät haasteet. Viimeksi asiaa sivuttiin Yle-TV:n ykkösaamussa, jossa pääministeri ja keskustan puheenjohtaja Mari Kiviniemi perusteli vaadettaan erillisen lapsi- ja perheasianministerin tehtävän perustamista juuri työ- ja perhe-elämän yhteensovittamishaasteiden kokoamiseksi yhden toimivaltaisen poliittisen toimijan alaisuuteen. Avaus on mielenkiintoinen ja pääpiirteissään kannatettava, sillä väestön vanhetessa meillä on tarvetta pitää mahdollisimman suuri osa korkeasti kouluttamastamme väestöstä osana työmarkkinoita ja hyvinvointivaltion rahoittajia.

Toisin kuin usein julkisessa keskustelussa usein vähätellen luullaan työn ja perhe-elämän yhteensovittamishaasteet koskettavat merkittävää osaa suomalaisia. Tilastokeskuksen työllisyystutkimusten perusteella reilusti yli 80 % suomalaislasten vanhemmista käy työssä ja näistä vanhemmista useimmat ovat joutuneet silmäkkäin molempien elämän alueiden asettamisen vaatimusten kanssa. Toisin sanoen vanhemmuus ei tässä elämänvaiheessa lakkaa työpaikalla ja vastaavasti useimmiten työasioita ei voi täysin pitää työpaikan seinien sisällä.

Perheen ja työelämän yhteensovittamishaasteet ovat myös mitä merkittävin osa tasa-arvopolitiikkaa. Vielä 2010-luvulle tultaessakin perheen ja työn yhteensovittamisen vaikeudet ovat todennäköisempiä nuorilla koulutetuilla naisilla, minkä takia näiden esteiden raivaamiseen tulee suhtautua asiankuuluvalla vakavuudella. Suomessa, jossa naisten korkeakoulutusaste on maailman korkeampia, silti valitettavan moni ei jatka perheen perustamisen jälkeen aktiivisesti työelämässä työpaikan ja yhteiskunnan vaillinaisen tuen takia. Pitemmän päälle meillä ei kuitenkaan olisi varaa kouluttaa maailman korkeammin koulutettuja kotirouvia yhtään nykyistä enempää, pikemminkin päinvastoin; myös nykyiset työelämän ulkopuolella olevat työkykyiset reservit tulisi saada osaksi toimivia ja dynaamisia työmarkkinoita ja siten kasvattamaan meidän kaikkien hyvinvointia.

Toki yhteensovittamishaasteen pienentämiseksi on viimeisten vuosikymmenien aikana tehty koko joukko järkeviä päätöksiä. Erityisesti sellaiset lapsiperheiden asemaa parantaneet hyvinvointipalvelut kuten joustava ja monipuolinen perhevapaajärjestelmä, laadukas ja kohtuuhintainen päivähoitojärjestelmä, ainakin isoimmissa kaupungeissa toimiva joukkoliikenne sekä koululaitoksen tarjoamat ilmaiset kouluruokailut ovat tarjonneet erityisesti naisille mahdollisuuksia pysyä mukana myös työmarkkinoilla. Näiden ohella merkittävässä roolissa on ollut yhteiskunnan yleinen asenneilmapiiri, joka toisin kuin vaikkapa Etelä-Euroopan maissa, on suhtautunut naisten työssäkäyntiin kannustavasti. Näistä hyvistä asioista ja toimenpiteistä tulee pitää kiinni jatkossakin.

Toisaalta näiden olemassa olevien parannusten ohella meillä tulee olla rohkeutta myös katsoa, miten järjellä oleviin yhteensovittamishaasteisiin on järkevintä vastata. Tässä mielessä kannatettavia tai edes vakavasti harkittavia aloitteita ovat työn ja perhe-elämän yhteensovittamista koskevien parhaiden käytäntöjen laajempi käyttöönotto yrityksissä, yrittäjien kannustaminen nykyistä laajemmin tarjoamaan vaikkapa kotitalouspalveluita palkan osana kiireisille työntekijöilleen tai kotitalousvähennysten nykyistä parempi kohdentaminen nuorten perheiden vaatimuksia vastaaviksi.

Näiden konkreettisten ja materiaalisten panostusten ohella tarvitaan toki myös toimia yleisen asenneilmapiirin muuttamiseksi vaikkapa nuorten perheiden keskuudessa, minkä seurauksena nuorten isien jääminen kotiin vastasyntyneiden lasten hoitajaksi yleistyisi tai vastuu kotitöistä jakaantuisi nykyistä paremmin. Samalla tulee pitää huolta kuitenkin myös perheiden itsensä vapaudesta valita heille kulloiseenkin elämäntilanteeseen sopiva malli lasten hoitamiseksi ja kotitalouden kunnossapitämiseksi. Yleisestä tehokkuustoiveesta huolimatta perhepolitiikan tulee olla perheiden ja vanhempien kokoista.