TULEVAISUUS VÄLINPITÄMÄTTÖMYYDEN PANTTIVANKINA

Mikä on suomalaisten hyvinvoinnin suurin haaste? Tätä pohdittiin pitkään ja hartaasti Pohjoismaiden neuvoston viime viikon istunnossa Helsingissä.

Vastauksiakin saatiin monenlaisia. Joidenkin mielestä suurin uhka on väestön ikääntyminen. Toisten mielestä hyvinvoinnin todennäköisin kaataja nykyinen väärä talouspolitiikka ja epäpätevät poliitikot.

Näissä on paljon totta. Silti itse etsisin vastausta paljon lähempää. Väitän, että suurin haaste suomalaisen hyvinvointiyhteiskunnan tulevaisuudelle löytyy meistä nykyiseen menoon ja elintasoon turtuneista suomalaisista.

Tuntuu, että emme osaa käytännön tasolla arvostaa vuosikymmenten aikana rakennettua korkeaa elintasoamme. Erityisen huonoja olemme olleet tuon hyvinvoinnin perusyksikön eli itsemme kunnossa pitämisessä.

Lyhyessä ajassa suomalaisista on tullut yksi Euroopan heikkokuntoisimmista ja lihavimmista kansoista.

Sitä ei selitä elintason lasku vaan ennemminkin sen nousu. Materiaalisessa yltäkylläisyydessä itsestä huolehtiminen on unohtunut.

”Ylihyvinvointia” esiintyy kaikissa ikäryhmissä ja molemmissa sukupuolissa. Viidesosa päiväkoti-ikäisistä lapsista on ylipainoisia. Armeijaikäisten nuorten miesten kunto on historiallisen huono. Tarve hengen pelastamiseen tarkoitetuille lihavuusleikkauksille on viime vuosina räjähtänyt käsiin.

Suomessakin hyvinvointiyhteiskunnan pelastukseksi on markkinoitu nykyistä pidempiä työuria. Sopii kuitenkin kysyä sitä, kuinka todennäköistä siihen pääseminen on, jos lähtökohdat ovat edellä esitetyn kaltaiset?

Tie parempaan ei kuitenkaan voi perustua syyttelyyn. Harvalle rapakunto on ollut tietoinen valinta. Siksi terveysfasismilla tai läskiveroilla ei Suomea pelasteta.

Sen sijaan meidän tulee haastaa itsemme miettimään hyvinvointia uudella tavalla. Tarvitsemme itseämme arvostavaa asennemuutosta. Siinä yksilöiden terveys ja jaksaminen ovat tärkeintä. Hyvinvoiva yhteiskunta kun rakentuu lopulta vain hyvinvoivista yksilöistä.

Lisäksi on ymmärrettävä, ettei nykyinen hyvinvointi ole automaatio. Se ei tule meille nappia painamalla vaan sen luovat vastuuta kantavat suomalaiset joka päivä uudestaan.

Sen sijaan se voidaan tuhota nopeastikin nykyisen kaltaisella itseen ja lähimmäisiin kohdentuvalla välinpitämättömyydellä. Vastuunkanto kun pohjimmiltaan on välittämistä.

Se, onnistutaanko meillä säilyttämään ja vahvistamaan hyvinvoinnin vaatimaa välittämisen kulttuuria, ratkaistaan lähivuosien aikana. Tulevaisuuden avaimet ovat siis meidän kaikkien käsissä.