NOLLATOLERANSSI KOULUKIUSAAMISELLE

Kesän käännyttyä elokuulle on monissa perheissä suunnattu ajatuksia syksyn haasteisiin. Erityisen hektistä suunnittelua harrastetaan niissä perheissä, joissa jälkikasvu on koulun aloittamisen edessä. Esimerkiksi Jyväskylässä tämä uusi ihmeellinen maailma avautuu tänä vuonna 1 400 uudelle ykkösluokkalaiselle.

Koulun aloittaminen on sekä lapselle että myös vanhemmille jännittävää aikaa, konkreettista askelta kasvun tiellä. Koulun alkamisen myötä lapselle annettu vastuu omien asioiden huolehtimisesta kasvaa ja hän joutuu selviytymään yksin monista uusista asioista. Ei siis ihme, että monissa kodeissa mietitään nyt sitä, onkohan oma pienokainen tarpeeksi vahva ja kypsä koulunkäyntiin.

Yksi vanhempien ja lasten suurimmista huolenaiheista on pelko koulukiusaamisesta ja aivan aiheesta. Viimeisimpien tutkimusten mukaan Suomen peruskouluissa kiusataan toistuvasti ainakin yhtä lasta kymmenestä. Kahdenkymmenen oppilaan luokassa on arviolta yksi tai kaksi lasta, joita valitettavasti kiusataan. Kiusattujen lisäksi kouluissa on lukuisia oppilaita, jotka joko itse kiusaavat, seuraavat kiusaamista tai pelkäävät tulevansa kiusatuiksi. Jo pelko kiusatuksi tulemisesta voi heikentää oppilaiden viihtymistä koulussa.

Kiusaamisesta koituvaa laskua maksamme joka päivä yhteiskunnassamme.

Välittömästi se vaikuttaa kiusaamisen kohteeksi joutuneen lapsen ja hänen koko perheensä jaksamiseen, mutta erityisen kalliiksi se käy pidemmällä aikavälillä. Kiusaaminen näkyy usein kiusattujen ihmisten heikompana työkykynä, syrjäytymisenä, masennuksena tai henkisenä pahoinvointina.

Näin ei pitäisi olla koulutukseen hyvinvointinsa rakentaneessa yhteiskunnassa, vaan kiusaamiselle tulee asettaa kouluissamme täydellinen nollatoleranssi. Sen toteuttamiseen vaaditaan paitsi oppilaiden myös opettajien ja vanhempien saumatonta yhteistyötä ja suvaitsevaisuutta. Tätä vaatii jo pelkästään oma kansantaloutemme tilanne, jossa kaikkien tulevien sukupolvien työpanosta tarvitaan hyvinvointivaltion ylläpitämiseksi.

Tavoitteena tulee olla koulu, jossa kaikilla olisi vapaus ja mahdollisuus oppia turvallisessa ympäristössä. Toisin sanoen, urheilupiireistä tuttua fair play- ajattelumallia kaivataan myös luokkahuoneisiin, välitunneille, kotimatkoihin ja joskus jopa koteihin asti.

Pessimisti voisi todeta tämän kauniin tavoitteen olevan helpommin sanotun kuin tehdyn. Kaikkea kiusaamista kuin ei opettajien, vanhempien tai meidän politiikkojen lämpimillä puheilla ja ajatuksilla voida täysin poistaa. Toisaalta, voidaan myös kysyä sitä, mitä haittaa tällaisen utopistisen ajatuksen tavoittelusta olisi?

Yhdenkin kiusaamistapauksen välttäminen asiasta puhumalla tai hyvää esimerkkiä näyttämällä on voitto meidän koululaisillemme, heidän perheilleen ja siten Suomen tulevaisuudelle.