KIUSAANTUNUT KIUSAAMISESTA

Viime aikoina valtakunnan ykkösaihe on ollut Auto- ja Kuljetusalan Työntekijäliiton ympärillä vellonut kiusaamiskohu. Ikäviä piirteitä ja järkyttäviäkin käänteitä saaneessa episodissa voittajia ei ole.

Taatusti eniten on hävinnyt ay-liike itse. Heidät kun on aiemmin nähty profiloituvan nimenomaan työläisten työhyvinvoinnin parantajina. Suutarin lapsilla ei ole ollut tässäkään tapauksessa kenkiä.

Toisaalta AKT:n tapaus on vain jäävuoren huippu. Kiusaaminen kun on meille suomalaisille lähes kansallisurheilua.

Työpaikkakiusaamisessa olemme muihin Euroopan maihin verrattuna omilla luvuillamme. Vuoden 2010 tilastojen mukaan 6 % palkansaajista eli noin 140 000 henkeä kokee olevansa työpaikkakiusaamisen kohteena.

Myös koulukiusaamisessa tulostauluun rapsahtaa synkkiä lukuja. Arviolta joka kymmenes peruskoululainen kärsii koulukiusaamisesta.

Reaktio näitä tilastoja katsellessa on ihmetys siitä, mikä meitä suomalaisia oikein vaivaa?

Meitä on täällä harvaan asutussa ja hyvinvoivassa maassa vain 5,4 miljoonaa ja silti meillä on aikaa ja intressiä käyttää elämäämme toisten ihmisten elämän muuttamiseen helvetiksi.

Meillä on kasapäin aiheesta tehtyjä tutkimuksia sekä asialle vihkiytyneitä kansalaisjärjestöjä, mutta silti tämä yhteiskunnalle myrkyllinen ilmiö voi entistä paksummin.

Ytimessä kiusaamisen kitkemisessä olemme me kaikki yhdessä. Se on pohjimmiltaan asennekysymys.

Kohdatessamme toisia ihmisiä miksikään äititeresoiksi meidän ei toki tarvitse ryhtyä. Sen sijaan riittää, että jätämme ne pottumaisimmat kommentit ja käyttäytymismallit hyödyntämättä. Ehkä siten opimme ajan mittaan sietämään toisiamme paremmin täällä Pohjolan perällä.