JÄÄKIEKOSSA ON NYT POHDINNAN JA AVOIMUUDEN PAIKKA

Leijonat, kannabis ja jääkiekko. Näitä juttuja on riittänyt.

Jääkiekkoihmisenä tapahtumien seuraaminen on ollut enemmän tai vähemmän hämmentävää. Syytöksiä suuntaan jos toiseenkin on lentänyt, vaikka kukaan ei ole ollut varma siitä, mistä jutussa on ollut pohjimmiltaan kysymys.

Suomalaisen jääkiekkoilun kannalta olisi vähintäänkin kohtuullista, että jupakan aikana esitetyt väitteet käytäisiin avoimesti ja rehellisesti läpi. Asian vakavuuden ja asianomaisten oikeusturvan puolesta huhuilla leikkiminen saa nyt riittää. Ylipäätään kaikilla asianosaisilla olisi peiliin katsomisen paikka.

Tärkein vastuu tässä, kuten syksyn väkivaltakeskustelussakin, on meillä jääkiekkoihmisillä. Halusimme tai emme, meillä on Suomen seuratuimman urheilulajin tekijöinä erityinen vastuu teoistamme.

Monissa seuroissa kasvatamme uusia pelureita, joille jääkiekkoilijat ovat esikuvia ja ihailun kohteita. Olipa tehtävämme jääkiekkoperheessä mikä tahansa, meidän tulee aina, miettiä millä tavalla toimien voimme olla tämän ainutlaatuisen luottamuksen arvoisia.

Tämä poikkeuksellisen asema ei saa myöskään ”nousta päähän”. Jääkiekkoperheeseen lukeutuu pelkästään pelaajina, valmentajina, huoltajina ja perheinä satoja tuhansia suomalaisia. Tähän joukkoon mahtuu monenlaisia ihmisiä iloineen ja suruineen. Jääkiekkokaan ei ole yhteiskunnan ulkopuolella oleva saareke, vaan yksi osa sitä.

Kuten muuhunkin yhteiskuntaan, on tähänkin lajiin on pesiytynyt myös piirteitä, jotka ovat äärettömän vaikeita käsitellä. Junioreiden nuuskan käyttö, muutamien jääkiekkoammattilaisten traagiset tarinat päihteiden käytöstä sekä homojen asema lajissa ovat näistä kipukohdista tunnetuimpia.

Näistä suomalaisen jääkiekkoilun mustista pisteistä nykypäivän media etsii tietenkin juttuja ja myyntiä. Ikävä kyllä, tässä vallitsevassa tilanteessa media myös määrittelee ne tulokulmat, joilla näitä ikäviä asioita käsitellään.

Jos tilanteeseen halutaan pysyvää muutosta, jääkiekkoväen tulee olla avoimempaa sekä itselleen että myös muulle yhteiskunnalle. Ongelmien julkisen tunnustamisen myötä niihin olisi myös helpompaa hakea hyviä ratkaisuja. Samalla pitäisimme parhaiten huolta meille rakkaan lajin tulevaisuudesta.

Samanlaiselle rehellisyydelle olisi toki tarvetta myös suomalaisessa kiekkojournalismissa. On selvää, että lehtiä pitää myydä ja toki jääkiekkokin elää pitkälti tästä julkisuudesta. Mutta olisiko silläkin puolella toimintafilosofian ja juttujen tekotapojen suhteen mietittävää?

Usein tuntuu siltä, että isojen otsikoiden saamiseksi ollaan toimituksissa valmiita tekemään lähes mitä tahansa. Ehkä medialtakin välillä unohtuu, että heidän syytöksensä loppujen lopuksi kohdistuvat yksilöihin ilman varusteita. Epämääräiset syytökset vailla faktoja repivät näiden yksilöiden oma kuvaa.

Monet jääkiekkoa ammatikseen harjoittavat ovat kummeksuneet toimittajien lajista piirtämää kuvaa. Näille pelaajille ja valmentajille jääkiekko on kuitenkin vain peli, jota heillä on etuoikeus harjoittaa työkseen. Ei tämä ole mitään sotaa tai glamouria, joista lehdistä saa lukea.

On siis paikallaan vahvistaa jääkiekon ja siitä raportoivien toimittajien keskinäistä kunnioitusta. Sitä tarvittaisiin juuri nyt, tässä kotimaisen jääkiekon kasvun paikassa.