INNOVAATIOPOLITIIKKA UUSIKSI
Nykyisen taantuman aikana yksi jos toinenkin poliitikko on vaatinut valtiolta lisäpanostuksia tutkimukseen, kehitykseen ja innovaatioihin. Kilpalaulanta on keskittynyt kiistaan siitä, kuinka iso rahamäärä Suomen pelastamiseksi tarvitaan. Korkeinta tarjousta pitää hallussaan keskusta miljardirahastoehdotuksellaan.
Päällisin puolin katsottuna nämä vaatimukset vaikuttavat erittäinkin perustelluilta. Kokemukset tutkimus-, kehitys- ja innovaatiohankkeiden rahoituksen positiivisesta vaikutuksesta talouskasvuun ja työllisyyteen ovat kiistattomat, sillä tällainen rahoitus yleensä nostaa tuotannon tehokkuutta.
On myös hyvä muistaa, että uusiin innovaatioihin perustuva tuotannon tehokkuuden nosto on tällä hetkellä käytännössä ainoa Suomen talouskasvun lähde. Väistämättömän väestökehityksen seurauksena toinen perinteinen talouskasvun moottori – työvoiman lisääntyminen työmarkkinoilla – on poissa pelistä useamman vuosikymmenen ajan.
Tarkemmassa tarkastelussa Suomen tutkimus- ja kehitysmenojen taso tuottaa monelle yllätyksen. Jo nyt Suomi panostaa tutkimus- ja kehitystoimintaan noin kaksi kertaa muita EU-maita enemmän, mutta ikävä kyllä laihoin tuloksin.
Asiaan on kiinnittänyt huomiota myös EU:n komissio, joka on ihmetellyt sitä, miksi meidän kansainvälisestikin korkea panostuksemme (3,65% BKT:stä) näkyy niin heikosti uusina työpaikkoina ja talouskasvuna Suomen kansantaloudessa. Komission papereissa se on jopa nostettu yhdeksi merkittävimmäksi epäkohdaksi, jonka korjaaminen olisi välttämätöntä Suomen talouskasvun turvaamiseksi.
Suomen tehottoman tutkimus-, kehitys- ja innovaatiorahoituksen syyt löytyvät asenteista ja rakenteista. Korjattavaa löytyy tämän osalta niin julkisesta kuin yksityisestäkin tutkimus- ja innovaatiotoiminnassa.
Julkisessa tutkimus- ja kehitysrahoituksessa isoin ongelma on rahoituksen kohdentuminen. Huolestuttavaa kyllä tällä hetkellä noin kahden miljardin julkisesta rahoituksesta vain noin 40 prosenttia on sidottu hankkeisiin, joilla tavoitellaan suoraan kansantaloudellista hyötyä ja elinkeinoelämän menestystä.
Ero muihin maihin onkin hälyttävän suuri. BKT:hen suhteutetut julkiset tutkimus- ja kehityskannusteet yrityksille ovat Suomessa vain puolet EU-maiden keskitasosta. Lisäksi viime vuosina meidän panostustemme tasoa on entisestään alennettu.
Yksityisen sektorin tutkimus- ja kehitystoimintaa puolestaan leimaa meille suomalaisille tyypillinen varovaisuus. Yli puolet tuotekehityspanoksista ohjataan nykytuotteiden paranteluun ja tuotesovellusten tekoon, kun vastaava luku globaalisti pyörii 20 prosentin tienoilla.
Vastaavasti korkeampaa lisäarvoa ja eniten uutta kasvua luovissa innovaatioissa Suomi menestyy, peliteollisuutta lukuunottamatta, erittäin heikosti. Tuotekehityksestämme oikeita, uusia innovaatioita on vain kuusi prosenttia, kun kansainvälinen keskiarvo on 15–20 prosenttia.
Selitys meidän varovaisuudellemme löytyy vanhanaikaisista innovaatiokäsityksistämme. Tämä näkyy esimerkiksi TE-keskusten kehittämistyökaluissa, jotka eivät tunnista esimerkiksi palvelutuotteen tai palveluinnovaation käsitettä, vaan tuote on lähes aina myytävä tavara.
Tätä taustaa vasten ei olekaan yllätys, että me olemme pysyvästi takamatkalla vaikkapa Ruotsiin nähden. Siitä ovat esimerkkeinä palveluinnovaatioiden tunnetuimmat menetystarinat Spotify ja Netflix.
Tärkein tehtävä Suomen pysyvän talouskasvun varmistamiseksi olisikin korjata innovaatiopolitiikan valuviat ennen uuden rahan kaatamista sisään. Uuden innovaatiopolitiikan ytimessä pitää olla asiakaslähtöisyys, ennakkoluulottomuus ja tietoinen halu ottaa riskejä.
Yhtä lailla on tärkeää, että jatkossa kaikki sijoitettu veronmaksajien raha ohjataan yrityksiä ja elinkeinoelämää hyödyttäviin kohteisiin. Suomen hyvinvoinnin pelastamisessa mikään rahamäärä ei riitä, jos sitä ei osata tai haluta käyttää suomalaisen osaamisen ja työllisyyden kehittämiseen.