ANNETAAN LASTEN JA NUORTEN LIIKKUA!

Viimeisten kuukausien aikana olen kuullut kansanedustajana ja valtion liikuntaneuvoston jäsenenä hälyttäviä tutkimustuloksia suomalaisnuorten vähäisestä liikunnasta. Esimerkiksi se, että 15-vuotiaat suomalaiset liikkuvat vähemmän kuin melkein kaikki ikätoverinsa läntisessä maailmassa.

Huolestuttavaa on myös se, että toisin kuin muualla, meillä liikkuminen vähenee lasten iän karttumisen myötä. Ikävuosina 11-13 liikunta-aktiivisuus syöksyy alas, ja nuorten liikkuminen pysähtyy melkein kokonaan.

Tutkimuksista olemme kuullet myös sen, että nuoruusiällä omaksuttu liikkumaton elämäntapa säilyy usein läpi elämän. Nykytrendin jatkuessa 2020- ja 30-lukujen pidempää työuraa ovat siis tekemässä ikäluokat, joiden fyysinen kunto on vanhempia ikäluokkia radikaalisti huonompi. Talouden kestävyysvajeen sijasta painimme kohta myös jaksamisvajeen kanssa.

Lasten ja nuorten liikkumattomuuden syiksi on julkisuudessa nostettu useita asioita. Liikunnan harrastamisen kalleus, lasten ja nuorten liikunnan suoritus- ja kilpailukeskeisyys, koulujen ja päiväkotien liian vähäinen liikunnan tarjonta sekä mm. teknologian kehitys ovat olleet keskeisiä tekijöitä nykytilanteen luomisessa.

Oikealla asenteella jokainen näistä edellä mainituista haasteista olisi voitettavissa. Lasten harrastusten kalleuteen on olemassa ratkaisuja, jos niitä vaan halutaan löytää.

Nuorten kynnystä liikunnan harrastamiseksi voidaan madaltaa ja heidän kaipaamaa hauskuutta voidaan edelleen lisätä. Päättäjät voivat muuttaa lasten ja nuorten varhaiskasvatusta ja koulu-uraa vielä liikunnallisemmaksi. Lisäksi paljon puhuttu teknologia voi karkottamisen sijasta toimia nuorten uutena sitouttajana liikunnallisemman elämäntavan pariin.

Suurin virhe tarvittavan asennemuutoksen tekemiseksi olisi jatkaa kauan kuljetulla syyttelyn tiellä. Tärkein syy nykytilalle on se, että tähän asti liikkumattomuuskeskustelussa ongelma on aina ulkoistettu jollekin toiselle. Se tie on nyt toivottavasti kuljettu meillä loppuun. On aika katsoa totuutta silmiin ja vaatia meiltä itseltämme enemmän.

Muutos alkaa sillä, että jokainen meistä hakee konkreettisia ratkaisuja lasten ja nuorten sekä heidän vanhempiensa liikkumiskynnyksen madaltamiseksi. Erityisesti vanhempien esimerkin voimaa ei voi väheksyä vaarallisen pieneksi muuttuneen arkiliikunnan lisäämiseksi.

Yhtä huono tie olisi uskoa siihen, että joku toinen voisi tehdä tarvittavat muutokset puolestamme. Yksikään esikuva, urheiluseura saati poliitikko ei voi pakottaa ketään lasta tai nuorta liikkumaan. Tavoite lasten ja nuorten liikkumisen lisäämiseksi niin kodeissa, päiväkodeissa ja kouluissa, seuroissa ja julkisella sektorilla tulee olla kaikkien yhteinen.