Villejä tulkintoja EU:n pankkiunionista

Kirjoitettu 2.1.2015 ja luokiteltu Yleiset.

Keskisuomalainen julkaisi taannoin professori Lasse Kankaan kirjoituksen EU:n pankkiunionista. Siinä Kangas kantoi huolta kotimaisen pankkiunionikeskustelun vaisuudesta. Samalla professori muistutti siitä, että poliittinen julkisuus on demokratian toteutumisen perusedellytys. Jaan professorin huolet. Tosiasioihin perustuvaa keskustelua EU:n pankkiunionista ei ole juurikaan käyty.

Syy tähän ei kuitenkaan ole ollut hallituksen halu suitsia keskustelua. Ennemminkin kyse on ollut normaalista julkisuuden laista. Eniten tilaa ovat saaneet professori Kankaan tapaiset villit tulkinnat pankkiunionista. Vähemmälle on jäänyt niiden perusteiden läpikäynti, jonka vuoksi pankkiunionia Eurooppaan on haluttu rakentaa.

Pankkiunioni on rakennettu varautumiseksi tulevia finanssikriisejä varten. Tähän on kannustaneet viime vuosien kokemukset. Kun Euroopan talouskriisi oli pahimmillaan, viranomaisilla ei ollut riittäviä välineitä estää finanssikriisin muuntuminen pankkikriisiksi. Siksi monissa kriisimaissa pankkeja jouduttiin pääomittamaan veronmaksajien rahoilla. Lopulta kriisimaiden oma luottokelpoisuus romahti pankkituen rasituksen alla. Syntynyttä rumaa jälkeä myös me suomalaiset jouduimme siivoamaan tukipakettien kautta. Piikki oli pidettävä auki rahoitusmarkkinoiden vakauden turvaamiseksi.

Pankkiunioni on paras väline laittaa veronmaksajien piikki kiinni. Sen myötä viranomaiset saavat tehokkaat välineet kaikkein suurimpienkin pankkien kriisitilanteiden hoitoon. Tärkein väline veronmaksajien rahojen suojelemiseen on sijoittajavastuun toteuttaminen pankkikriisien hoidossa. Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että kriisitilanteissa pankkien tappiot katetaan aina ensin pankkien omistajien ja sijoittajien toimesta. Maan oma julkinen tuki tulee vasta tämän jälkeen ja kaikkein viimeisenä rahoitustukea voi saada pankkien asiakkaiden varoista kerätyn yhteisen kriisinratkaisurahaston kautta.

On totta, että suomalaisilta pankeilta kerätty 1,1 miljardin osuus yhteisessä rahastossa vaikuttaa korkealta. Se on kuitenkin suhteellista, jos tarkastellaan millaista tulosta pankkiunioni olisi tuottanut vuosien 2008-11 pankkikriisissä. Tuolloin EU:n jäsenmaat myönsivät komission arvioiden mukaan yhteensä 473 miljardia pankkitukea. Jos kriisinratkaisumekanismit olisivat olleet voimassa, olisi sijoittajavastuun toteuttamisella voitu kattaa 79 prosenttia julkisesta tuesta. Näille säästyneelle 373 miljardille eurolle olisi varmasti löytynyt monia hyviä käyttökohteita mm. talouskasvun vauhdittamiseksi.

Myöskään kirjoituksessa esitetty käsitys asian käsittelystä eduskunnassa ei pidä paikkaansa. Rahastoasiaa ei käsitelty hiljaa hyssytellen vaan järeimmän parlamentaarisen aseen eli hallituksen luottamusäänestyksen kautta. Tämän mahdollisti kriisinratkaisurahaston toteuttaminen nimenomaisesti valtiosopimuksella. Äänestyksessä hallitusta tuki 90 ja vastusti 40 kansanedustajaa, eli oppositio hajosi äänestyksessä. Muun muassa keskusta ja vasemmistoliitto äänestivät asiassa tyhjää.

Vahva tulkinta on läsnä myös kirjoituksen Kreikka-näkemyksissä. Tosiasiassa Kreikan tulevaisuudella ei ole juurikaan tekemistä tämän kriisirahaston kanssa. Syy tähän on lainakannan rakenne. Valtaosa Kreikan lainoista on julkista. Siksi mahdollinen lainojen anteeksi antaminen ei vaikuttaisi pankkeihin, saati käynnistäisi pankkikriisien ketjureaktiota. Toiseksi on hyvä tietää, että poliittisesti tälle leikkausehdotukselle ei löydy tukea yhdestäkään euromaasta. Kaikkein penseimmin ajatukseen suhtautuu Kreikkaa eniten tukenut Saksa. Tähän kantaan ei ole tulossa muutosta. Siksi sillä spekulointi tulee jättää omaan arvoonsa.