Tämä ei ole aprillipila

Kirjoitettu 1.4.2012 ja luokiteltu Yleiset.

Lasten harrastusten kalleus on ollut yksi kevään tervetulleista keskustelunaiheista. Vihdoin on myös tiedotusvälineissä tähän harrastavien lapsien vanhempien tiedossa olleeseen ongelmaan haluttu puuttua.

Tilanne, jossa oman lapsen harrastus nielee vuosittain jopa tuhansia euroja, on saanut monen keskituloisenkin vanhemman miettimään kehityksen järkevyyttä.

Kaikkein vähävaraisimpien vanhempien lasten tilanne on vielä tätäkin lohduttomampi. Kun vanhemman täytyy valita sen välillä, ostaako ruokaa perheelleen vai sijoittaako 100 euroa lapsen lisenssimaksuun, on ymmärrettävää, että silloin perusasiat voittavat.

Samalla kuitenkin, kun lapsuuteen kuuluvat harrastukset jäävät pois, riski syrjäytymiseen kasvaa. Monelle meistä kun niistä lapsuuden harrastuskavereista on muodostunut niitä ihmisiä, joiden varassa arjen murjontaa jaksaa paremmin.

Maksumiehenä on myös suomalainen kulttuuri ja urheilu. Pienessä, vähälapsisessa maassa, uusia talentteja ei ole koskaan liikaa. Jos yhteiskunta omilla toimillaan pelaa jo nuorimmissa ikäluokissa köyhimmät pois esimerkiksi urheiluharrastusten parista, voidaan toiveet tulevien vuosikymmenien urheilumenestyksestä unohtaa.

Useat asiat vaikuttavat lasten urheiluharrastamisen muuttumisessa yhä elitistisempään suuntaan.

Tärkein syy lienee se, että kotimainen urheilu muuttuu yhä ammattimaisempaan suuntaan myös nuorissa ikäluokissa. Lapset harrastavat nykyään usein moderneissa olosuhteissa, ammattimaisten valmentajien ohjauksessa, eikä tämä ole ilmaista. Halpoja eivät ole myöskään varusteet, joita ilman ohjattuun liikuntaan ei voi osallistua. Lisäksi oman kulueränsä nielaisevat eri lajiliitot lisenssijärjestelmineen. Maksajina näissä kaikissa ovat luonnollisesti vanhemmat.

Itse kuitenkin uskon siihen, että jos olemme jonkun ongelman onnistuneet luomaan, voimme sen myös ratkaista. Siihen vaadittavaa tahtotilaa meillä jo on. Useat seurat, hankkeet ja urheilijat Sami Hyypiästä JP Hytöseen tekevät vähävaraisten lasten liikuttamiseksi jo nyt erinomaista työtä.

Viimeksi viime viikolla Jypin kapteeni kävi tekemässä yhdestä vähävaraisesta urheilijalupauksesta Jyväskylän onnellisimman ihmisen. Näitä tarinoita tarvitsemme lisää tähän yhteiskuntaan.

Sama tekemisen meininki pitää nyt tartuttaa myös julkiselle puolelle. On toki hyvä, että hallitus jatkaa panostuksiaan ongelman voittamiseksi mm. lasten ja nuorten liikunnan kehittämisohjelman sekä Liikkuva Koulu – hankkeen kautta, mutta silti uusia ideoita kaivattaisiin paljon lisää.

Erityisen tärkeää olisi saada harrastuksista käytännön tasolla vastaavat tahot eli seurat ja kunnat yhdessä ideoimaan hyviä ja kustannustehokkaita ratkaisuja. Heillä on kuitenkin viimekädessä parhaimmat tiedot tilanteesta. Oman lisänsä vaihtoehtoihin voi tuoda esimerkiksi SLU:n koordinoima ja OKM:n rahoittama hanke, jonka tarkoituksena on kehittää ja toteuttaa malleja tuloeroista johtuvien harrastusmahdollisuuksien parantamiseksi.

Myös muita suoria tukimuotoja vähävaraisten vanhempien lapsille kannattaisi ennakkoluulottomasti tutkia. Yksi tärkeä tutkimisen kohde voisi olla se, olisiko esimerkiksi veikkausvoittovaroista kerättävälle vähävaraisten perheiden harrastesetelijärjestelmällä edellytyksiä toimia. Olisiko tässä ainesta Presidentti Niinistön tulevalle lasten- ja nuorten syrjäytymistä ehkäisevälle työryhmälle? Ja arvoisa Presidentti, tämä ei ole aprillipila.